Menestys ja menetys kulkee käsikädes

Olen menestynyt. Korkeasti koulutettu. Hyvässä virassa. Yli keskitulon tienaava jo nuorena. Lapset ajoissa saanut. Pikkuhiljaa vapaa ja vauras.

Teen paljon töitä. Hoidan lapset, koiran, äkkiä ja vakavasti sairastuneen vanhempani asioita. Autan veljeäni, hänkin on jo aikuinen. Juoksen. Hyvinvointini eteen ja ongelmia pakoon.

Olen yksinhuoltaja. Minulla on viisaat, kiltit, kauniit lapset. Olen heistä onnellinen.

Olen väsynyt. Kuormitun helposti ja liikaa. Ärähtelen iltaisin. Asun kaupungin halvimmassa 60-luvun luukussa. Inhoan sitä. Minulla on liikaa tavaroita, ilmaiseksi ja säälistä saatuja.

Tappelen edelleen säännöllisesti eksäni kanssa. Voisiko hän joskus edes hetken välittää lapsestamme? Kysyä kuulumisia, edes esittää kiinnostuvansa? Turhaa, tiedän.

Haluaisin olla vahvempi. Itsevarmempi. Antaa vain olla. Suurimman osan ajasta teen mitä haluan, menen mihin haluan, pääsen tavoitteisiini. Ja toisinaan olen kynnysmatto. En välitä paskaakaan, niin hyvässä kuin pahassa.

Olen naimisissa, mutta silti yksin. En edes välitä, arki toimii näin. Hoidan kaiken kuten olisin yksin lasten kanssa. Olen yksin lasten kanssa. Mutta se on okei. Ehkä joskus jotain muuta, ehkä ei.

Joskus olin Ada. Se aika tuntuu kaukaiselta. Kaikki tänne aiemmin kirjoitettu on kuin jonkun muun elämä. Olenko minä joskus ollut siellä? Kokenut sen kaiken? Kuka minä olen ollut, kuka olen nyt?

En tiedä.

2022

 Yli vuosi edellisestä. Harvoin edes mietin tätä blogia enää, mutta etenkin huonoina hetkinä se palaa mieleen. Kaipaan kirjoittamista. Etenkin tänne, kun saattoi kirjoittaa mitä tahansa. Nykyään en kuitenkaan pysty siihen, en ainakaan niin usein, kuin ennen. On liian suuri riski, että joku saa tietää.

Nykyään olen kaikkea sitä, mitä ennen haaveilin olevani, enkä koskaan uskonut tätä saavuttavani. Ahdistus on silti minussa, syvällä jossain sisälläni. Etenkin taas nyt, kun kaikki lähes hajoaa käsiin, meinaan itsekin hajota. Tiedän kaiken järjestyvän taas, mutta arjessa on liikaa kaikkea kerralla.

Ikävöin rauhaa. Yksinäisyyttäkin toisinaan. Että saisi vain olla, romahtaa. Ettei tarvitsisi olla vahva kenenkään muun takia. Nykyään täytyy. Minä olen aina se, kenen varaan kaikki kaatuu. Kaikki luottavat, että minä aina hoidan. Itse en voi nojata kehenkään. 

Raskasta. 

Alive

 Elossa. Kaikki hyvin. Loistavasti, toisinaan. 

En tiedä lukeeko tätä enää kukaan, mutta halusin kertoa. Opiskelen. Minulla on lapset, koti, perhe, tulevaisuus. Kaikki on hyvin.

Kuka olisi uskonut?

Dreams come slow and they go so fast

Aina niin negatiivista. Koskaan mä en osaa tänne blogiin kirjoittaa, kun mulla menee hyvin. No, kai tää on osittain myös sitä varten.

Ahdistaa tää Korona. Uudenmaan raja on avattu, mun tekisi mieli mennä. En mä kuitenkaan ole itsekäs, enkä mä varmaan muutenkaan pääsisi mihinkään. Haluaisin vain niin kovasti pois, edes hetkeksi.

Mulla on nukkumisvaikeuksia taas. Huonot veriarvot, kipua, särkyä, sydämen tykytyksiä. Stressi. 

"Miten sä itse koet sun jaksamisen nyt, kun on tää työ ja kaikki?"

"Oikein kivasti oon jaksanut kyllä, kaikki on mennyt ihan mukavasti."

Ja paskat.

Yritän parhaani, muttei sielläkään koskaan oikeasti mikään riitä. 

"Ihan kiva, mutta..."

MUTTA.

Aina kaikessa mun tekemisessä on se mutta. Mä yritän, yritän, yritän. Kaikki on aina hyvin, mutta.

Kokoajan mä kaipaan elämässä jotain enemmän, mutten tiedä mikä se jokin on.

Think of me in the depths of your despair

Halu kirjoittaa on alkanut kyteä minussa taas pikkuhiljaa. Aikaa ei ole sen enempää, kuin aiemminkaan. Paikastakaan en oikein tiedä. Tää blogi tuo niin paljon vanhoja muistoja pintaan ja muutenkin tuntuu, ettei tää ole mun blogi lainkaan. Johonkin täytyy kuitenkin purkaa, kun sanat kytevät takaraivossa päivästä toiseen, eivätkä anna mun nukkua.

Mä olen muuttunut niin paljon. Suurimmaksi osaksi hyvään suuntaan, mutta olen mä silti edelleen pohjimmiltani se sama ihmisraunio, mikä mä olin jo vuosia sitten. Ja samat virheet mä toistan elämässäni edelleen.

Mun pitäis hakea apua, mut mä en voi. Mä en jaksa sitä rumbaa, mikä siitä lähtis liikkeelle. Enkä mä koskaan voi sanoa edes ääneen kaikkea, mitä mun päässäni pyörii. Niinpä mä pakenen tätä kaikkea. Laitan lapset hoitoon ja otan aikaa itselleni. Yritän ajatella, prosessoida ja keksiä, mitä helvettiä mä teen itseni kanssa, tän elämän kanssa. Vaikka itsekseenhän tämä tässä kulkee, ei tarvitse kuin pysyä hengissä päivästä toiseen.

Miten voit tehdä ratkasut noin fucking kylmäkiskosesti

Pää hajoaa. Mä oon viime aikoina miettinyt, että teinkö mä sittenkään oikean ratkaisun pitäessäni sen lapsen keväällä 2015. Ihan kuin se miettiminen enää mitään auttais. Enkä mä lapsia pois antais, en ikinä. Mutta silti. Kaikki olis niin erilaista. Hyvällä vai huonolla tavalla? En tiedä.

On tää vaan ihan vitun rankkaa toisinaan. Olla äiti kaksi ja neljä vuotiaille. Olla nainen miehelle, joka ei edes pidä musta. Esittää kaikille, että on niin upea perhe ja lapset ja sit yksin iltaisin itkeä itsensä uneen, kun mies ei oo taaskaan ollut viikkoon kotona ja lapset on vaikeita.

Joo joo, itse mä pystyisin nämäkin asiat muuttamaan, mut ei minusta vaan ole siihen. Niin kuin ei oo koskaan ennenkään ollut. Silti mä viime viikolla tein itsekkään päätöksen, ekaa kertaa aikoihin. Menestyin, onnistuin, sain haluamani enkä ollut se vajaa älyinen apina, miksi mua kotona haukutaan. Ehkä minusta sittenkin on tähän.

Elokuu

Kesä oli ja meni. Kiireitä, elämää täynnä koko kesä. Mulla menee hyvin. Kesän aikana on tapahtunut niin paljon, etten ole osannut edes pukea sitä kaikkea sanoiksi. Mä olen onnellinen.

Toki siellä taustalla on edelleen se kaikki paska. Mä olen kipeä, voimaton ja avun tarpeessa. Mielikin reistaa edelleen, mutta suurin osa päivistä on hyviä.

En edes tiedä koska mulla olisi ollut kaikki asiat näin hyvin ja se myös pelottaa mua. Mitä jos kohta tiputaan korkealta ja kovaa?

Long time no see

Pitkästä aikaa täällä, on ollut ikävä. Monesti on tehnyt mieli kirjoittaa, mutta arki kahden pienen lapsen kanssa vie ajan ja jaksamisen melko tehokkaasti. Edelleen tuntuu omituiselta kirjoittaa tai sanoa ääneen, että olen kahden lapsen äiti. Mulla on oma perhe, hieno koti, kaikki mistä en uskaltanut viisi vuotta sitten edes haaveilla. Silloin haaveilin pois pääsystä, päihteistä ja kaikesta typerästä. Tässä sitä ollaan silti, niin se elämä kuljettaa.

Istun sohvalla, katson lasten leikkivän. Kuuntelen musiikkia, mietin elämän kulkua ja tämän hetkistä tilannettani. Olen edelleen aika hukassa, mutta tällä hetkellä tuntuu, ettei se haittaa. Hoitovapaata on jäljellä kaksi vuotta, eli saan vielä rauhassa miettiä tulevaisuutta. Mihinkään ei ole kiire. Pärjäämme rahallisesti ihan kohtalaisesti, joten sen suhteenkaan ei ole mitään akuuttia hätää.

Suurin piikki mun lihassa on tällä hetkellä Lauri. En edes tiedä mistä aloittaa tai mitä sanoa. Se ihminen on suurinta paskaa maailmassa. Hän on nyt löytänyt rinnalleen toisen ihmisen. Sitä toivoinkin kokoajan, mutta kun kuulin millainen tämä toinen ihminen on, en sittenkään olisi sitä toivonut. Tai siis... Niin. Ensin itsekin jo hetken epäilin, että onko mulla jokin alitajuntainen mustasukkaisuus Laurista edelleen, mutta ei, ei todellakaan ole. Mä en vain pidä siitä, millaisten ihmisten kanssa hän liikkuu, enkä sen myötä pidä myöskään siitä, että hän meidän lasta tapaa toisinaan.

En mä tiedä. En osaa pukea sanoiksi sitä. Mun mielestä he eivät vain tee hyvää toisilleen. Lauri on taas jotenkin epävakaa ja omissa maailmoissaan ja tahdon pitää lapseni kaukana sellaisista ihmisistä, vaikka toisaalta en haluaisi häneltä isää viedäkään.

Ajatus pätkii, enkä osaa kirjoittaa enää mitään.

22.3

Mulla on vapaapäivä. Ensimmäinen sitten kuopuksen syntymän, eli ensimmäinen vuoteen. Mä olen humalassa, hajalla ja yksin. Silti mun on jotenkin kierolla tavalla hyvä olla. Tulee vanhat ajat ja vapaus mieleen. Mä tykkään olla humalassa, ehkä tää tunne johtuu siitä.

Asiat rullaa muutenkin edes vähän eteenpäin. Mulle on vihdoin löytymässä diagnoosi ja syy mun kivuille. Parisuhteessa on taas tasainen suora ja lapsetkin on olleet taas pitkästä aikaa hoidossa lyhyitä hetkiä.

Kai se on tuo kevät, mikä tuo muhun eloa.

Miss me a little but not too long

Mulla on ikävä sitä paskaista yksiötä ja elämää vuonna 2013. Elämä oli alussa, koko maailma oli mulle auki. Voisimpa vain aloittaa kaiken alusta, siitä hetkestä ja tehdä eri virheet tällä kertaa.

Ei, mä en kadu sitä, etten tehnyt aborttia keväällä 2015. Kadun sitä, mitä tapahtui jo paljon aiemmin. Sitä, että jäin tähän kaupunkiin, tapasin ne ihmiset ja tein ne päätökset. Voi kumpa olisin silloin tiennyt.

Kaikki tää on niin raskasta. Paska parisuhde, paska koti, paska elämä. En pääse mihinkään kouluun, en ole työkykyinen. Mulla ei ole mitään realistisia tulevaisuuden suunnitelmia, ei mitään tavoitteita, ei mitään. En saa tehtyä asioille mitään, koska, no, en vaan saa. Enkä edes tiedä mistä lähtisin. Juuri kun olen päättänyt erota, alkaa suhteessa taas mennä hyvin. "Yritetään nyt vielä kerran". Mihinkään en voi täältä muuttaa, koska tiedostan avuttomuuteni lasten kanssa. Pärjään kyllä ja olen hyvä äiti, kunhan saan toisinaan apua. Ja muussa kaupungissa sitä apua ei ole. 

Mä en enää edes tiedä kuka olen. Koko mun identiteetti on viety multa pois. Havahduin aiemmin miettimään, etten mä tosiaan enää ole se Ada, joka pyörii vähän kyseenalaisissa piireissä, viihdekäyttää ja ryyppää liikaa. Mä en ole se Ada, jolla on kaikenlaisia mieskuvioita, ja joka pyörii kaupungin pimeillä kujilla keskellä yötä. En ole se Ada, jolla oli tavotteita, unelmia ja suunnitelmia.

Mä olen äiti. Raitis, päihteetön, nuhteeton. Aina lasten kanssa ja täysin suositusten mukaan toimiva. Kotona jo ennen seitsemää joka ilta. Kudon sukkia ja täytän ristikoita. Mä olen kroonisesti sairas, työkyvytön ja kipeä. Olen väsynyt, kykenemätön, tylsä ja huono. Paitsi itseni, myös muiden silmissä.

En tiedä mitä teen.

---

Kyyneleet valuu silmistä, kun mä vessaan lukittautuneena kirjoitan tätä. Polttimo on palanut ja ainoa valo tulee puhelimen näytöstä. Kerrankin on hiljaista, lapset nukkuu ja mies on ulkona, kuten miltei joka ilta. Kuka mun kanssa edes haluaisi olla? Ei kukaan ja siksi mä olen tässä.