And you let her go

Olen aiemminkin kirjoittanut ystävästäni, siitä kaikista rakkaimmasta. Siitä, jonka olen tuntenut miltei koko elämäni. Siitä, joka ei ole osa elämääni enää. Nyt kuitenkin kirjoitan taas. Osittain itseni takia ja osittain lukijan pyynnöstä. Tiedän jo nyt, ettei kirjoittaminen tule olemaan helppoa, mutta haluan kirjoittaa silti.

En lähde ystävyytemme taustoja selvittämään sen tarkemmin. Olimme läheisiä, hän oli kuin sisko minulle. Ja se siitä, en tahdo miettiä niitä enää.

Sanoisin, että miltei koko välirikko on minun syytäni. Ymmärrätte varmasti, kun kerron, ettei ole helppoa olla tälläisen ihmisen ystävä, kuin minä olen. En halua antaa kenenkään käydä läpi sitä, mitä minä käyn läpi. Hän oli niin läheinen minulle, että hän olisi joutunut kokemaan sen kaiken vierelläni, joten välirikko oli kaikista helpointa. Ei minulle, mutta hänelle. Emme eronneet sovussa ja se on ainut asia, mikä minua harmittaa. Vaikka tämä on vaikeaa ja ikävä on kova, niin tiedän silti tämän olevan parasta hänelle.

Rikkinäinen ihminen, opiaattiolot ja epäitsevarmuus. Ei sellaiseen ole reilua sotkea ketään. Ei kenenkään tarvitse katsella sellaista. Hän löytää kyllä parempia ystäviä, sellaisia, jotka tukevat häntä ja joita ei tarvitse kokoajan tukea. Sellaisia, joista ei tarvitse olla kokoajan huolissaan.

Tämä rakas nainen täytti vuosia toissa päivänä ja eilen se palautui mieleeni. Lähetin onnittelut ja toivotin kaikkea hyvää. Vastaus tuli heti. "Kiitos ja kaikkea hyvää myös sulle." Se sattuu, mutta näin on parempi. Ainakin hänelle. Ja kun tiedän, että hänen on hyvä olla, tunnen tehneeni oikein.