"Voikohan tää olla psykoosi? Miltä psykoosi tuntuu? Musta tuntuu, että mulla on sellaisia parin tunnin psykooseja ja sit ne vaan loppuu yhtäkkiä ja mä oon taas mä. Tai ehkä oon vaan hullu. Joo, sitä mä oon.
Tiedätsä rakas, mun pää hajoaa. Mä ajattelen ihan liikaa ja puolet ajasta mä en oo tässä maailmassa ollenkaan. Todellisuus alkaa lyömään mua kasvoille taas ja se näyttää tällä kerralla purkautuvan ulos ihan erilailla kuin yleensä. Ennen mä vaan olin vihainen, suutuin kaikille ja mökötin yksin. Ja nyt mä haluun sun lähelle, mä itken ja sä silität mun tukkaa.
Mä tiedän, että just tällä hetkellä sä pohdit siellä, että oonks mä vihainen ja mitä sä teit väärin. Sä soititkin mulle, mut en mä ollut tässä maailmassa silloin. Se oli ihan toinen paikka, joku pelottava harhamaailma. Harha-Ada.
Mut en mä oo vihainen, rakas. Ei se oo sun vika, ei mikään oo sun vika. Mä vaan kaipaan omaa tilaa nyt hetken. Me ollaan oltu niin paljon yhdessä nyt viime aikoina, sä oot ollut ihana ja ihan täydellinen, mut nyt täytyy nyt saada hengittää. Mä kaipaan nyt vaan hetkeks sitä, että mä saan istua yksin suihkun alla kaks tuntia huomaamatta ajan kulkua, tuijottaa itseäni peilistä ja jutella seinille. Se pitää mut edes jollainlailla järjissäni. Mä haluan kirjoittaa ja mä haluan vaan olla tekemättä mitään, olla yksin.
Mä toivon, että sä ymmärrät mitä mä tarkoitan. Mulla oli kyllä ihanaa sun kanssa ja mä rakastan sitä, että me ollaan noin paljon yhdessä. Mä haluan, että niin on jatkossakin. Anna mulle nyt vaan jooko päivä tai kaks aikaa hengittää. Aikaa ajatella.
Mulla on kaikki ihan hyvin, mun vaan täytyy saada itseni kartalle taas. Sun kanssa mä oon niin onnellinen, että ne negatiiviset tunteet patoutuu mun sisään ja sit käy niin kuin tänään kävi. Mun täytyy vaan olla hetki yksin, käsitellä ne negatiiviset jutut mun mielessä ja sit kaikki on hyvin taas. Sit mulla on tilaa niille hyville jutuille. Sulle, meille.
Anteeks kun mä lähdin niin äkkiä, sanomatta mitään. Se ei johtunu susta. Mä vaan oon menettäny kaiken niin lyhyessä ajassa, koko mun elämä on kääntyny ympäri. Ne muistot potkii mua takaraivoon silloin tällöin ja niinä hetkinä mä vaan haluan sen oman rauhan.
Muista, rakas, että tää ei johdu susta. Meillä on kaikki ihan hyvin. Sä sanoit rakastavas mua ja mä rakastan sua. Sä oot kaikki mitä mä haluan. Anna mulle nyt vaan tää hetki. Mua ahdistaa ja mä en halua, että se ahdistus purkautuu suhun. Mulla on vaikeuksia käsitellä tätä kaikkea, mut mä pystyn siihen kyllä. Liikaa patoutuneita tunteita, mut minkäs teet.
Mä soitan sulle lauantaina heti aamulla. Tee huomenna jotain kivaa sun kavereiden kanssa. Kaikki on hyvin, rakas. Mä rakastan sua."
Ei asiat ole hyvin, hyväksy se. Tuo ei ole normaalia. Ei ole normaalia että sulkeudut neljän seinän sisään pitkäksi aikaa, etkä halua nähdä ketään. Tiedän, itsekkin inhoan sanaa normaali ja epänormaali, mutta se nyt vain täytyy sanoa. Mä en halua kuulla vastaukseksi: joo, mä tiedän. Mutta kaikki on vaan niin vaikeaa, vaikeaa... Niin on yksin. On ymmärrettävää että haluat levätä, mutta kotiin sulkeutuminen pitkäksi aikaa saa ihmiset huolestumaan ja ystävät kaikkoamaan. Nyt mä haluan että pyydät apua. Sun mieli hajoaa yksin, ei heti, mutta silti. Ja mitä siitä seuraa? En tiedä. Vielä vaikeampaa, pohjaa, pohjaa... Mä en usko että olisit "hullu", sun mieli ei vain kestä yksin. Siihen vaikuttavat Lauri, Tommi ja Salla.
VastaaPoistaHaluatko tulevaisuuden? Haluutko perheen ja rakastavan miehen, pieniä, suloisia ja onnellisia hetkiä, elämää ja ystäviä, rakkautta... Sun täytyy päättää. Nyt. Vaihtoehtoisia tulevaisuuksia ovat: huumeet, alkoholiongelmat, mielialan jyrkät vaihtelut, mielen hajoaminen, yksinäisyys ja ahdistavuus. Paluu menneeseen. Menneisyys vai tulevaisuus.
Hae apua.
Voimia ja hyviä päätöksiä. <3
Olet kyllä oikeassa, Bea. Tiedän kuitenkin olevani tarpeeksi vahva ja tiedän, että pysyn erossa menneisyydestä. Minulla on Lauri nyt, en ole yksin enää. Paniikkikohtauksia nämä saattavat olla, kuten Moona arveleekin alemmassa kommentissa. Näistä pitäisi kai puhua jollekin, mutta en ihan tosissani halua. Olen oppinut selviämään yksin ja niin yritän tehdä nytkin. Kirjoittaminen auttaa minua todella ja nyt kun olen yksin, saan kirjoittaa. Koko ahdistus alkaa jo helpottaa, kun vain olen saanut nyt hieman omaa aikaa. Kiitos kuitenkin <3
PoistaMä luulisin että sun oireet on enemmänkin paniikkihäiriötä, kuin psykoottisia. Psykoosissa kuulee ja näkee juttuja, joita ei ole olemassa, ja sulla ei vissiin sellaisia ihan rehellisiä aistiharhoja ole?! Enemmänkin, hm, äärimmäisiä pelkotiloja, tunteiden luomia tiloja, mutta erotat kuitenkin aina, mikä aistimus on todellinen, mikä kuvitelmaa. Mulla on kaveri, jolla oli psykoottisia oireita, ja siihen liittyy vahvasti se, että enää ei tiedä, mikä on totta, mikä kuvittelua. Itselläni on ollut pahoja ahdistus- ja pelkotiloja pienestä asti, mut ei mulla edes paniikkihäiriötä. Ainoastaan tunteiden ylikyntiä. On just riitojen yhteydessä edelleen. Paniikkihäiriön taas tunnistaa siitä, et siinä keho aiheuttaa mm. sydämentykytystä ja huimausta, tuntuu et tukehtuu tai kuolee, ja sen laukaisee jokin hätä tai tunnelukko tai vastaava. Äärimmäisestä ahdistuksesta sen erottaa se, että paniikkihäiriöön liittyy myös oikeita fyysisiä oireita, kun pelpoissaan tuntuu et kuolee van henkisestä kivusta, mut ei yleensä edes okseta oikeesti.
VastaaPoistaMä taas olen kyl sitä mieltä, että päivän-parin rauhottuminen ja itsekseen oleminen, kirjoittaminen ja asioiden ajattelu voi tehdä ihan hyvääkin. Kypsään parisuhteeseen kuuluu myös sen tunnistaminen, milloin kaipaa tilaa, ja luottamus siihen, että toinen kykenee sen tilan antamaan ilman, että suhde vaarantuu. Rauhaa, Moona
Kuvailet kaikkia oireitani ihan täydellisesti. Erotan kyllä todellisuuden harhasta, tiedän, että oireet ovat vain mieleni aiheuttamia. Paniikkihäiriö tämä tosiaan saattaa olla ja kaikkien oireiden alkamiselle on ihan järkevä syy. Muutaman päivän oma aika helpottaa minua, minusta tuntuu jo nyt paljon paremmalta. On myös helpottavaa huomata, että Lauri ymmärtää minua ja osaa antaa sen ajan minulle. Kyllä tämä tästä, kiitos Moona <3
Poista