Pelolle päin naamaa hekottakaa, se voi olla helvetin helpottavaa

Paniikkikohtauksia nämä ovat, tiedän sen. Minulla on ollut niitä ennenkin, olen käynyt yläasteella juttelemassa niistä psykologille ja ne jäivät sille tielle. Nyt ne ovat kuitenkin tulleet takaisin, entistä pahempina, ihan erilaisina. Mikä ne laukaisi? Mistä ne tulivat näin yllättäen? En tosiaan tiedä.

Ennen paniikkikohtauksia tuli kerran kuussa, tiheimmillään kerran viikossa ja nyt niitä tulee päivittäin, monia. Ennen ne olivat vain hengenahdistusta ja kuoleman pelkoa, mutta nyt ne ovat ihan muuta. Henki kulkee kyllä ihan hyvin aina siihen asti, kunnes alan itkeä hillittömästi. Pelko valtaa minut, pelko yksin jäämisestä. Ajatukset juoksevat hurjan nopeasti ja tuntuu siltä, kuin joku huutaisi ne minulle. Korvissa humisee enkä pysty keskittymään mihinkään muuhun, kun ahdistaviin ajatuksiini. Itku ei lopu, ajatukset eivät lopu.

Tänään kävi ensimmäistä kertaa se, mitä olen pelännyt kokoajan. Kohtaus tuli kaupassa, hedelmähyllyn luona. Ihan yllättäen, ilman mitään syytä. Pohdin ostaisinko banaaneja vai omenoita ja siinä se oli, buum, ahdistus. Se hyökkäsi kulman takaa kimppuuni, vaikken edes miettinyt mitään erikoista. Oma ääneni huusi päässäni "sä tuhlaat liikaa, sä näytät tyhmältä, sä kävelet liian nopeasti, sä ostit vääriä hedelmiä". Juttuja, missä ei ole mitään järkeä. Ei kukaan normaali ihminen stressaa tuollaisesta. En minäkään ennen, mutta sillä hetkellä se tuntui pahalta. Tiesin kyllä, ettei niillä ajatuksilla ollut mitään väliä, mutta ne eivät vain menneet pois. Itkun sentään pystyin estämään, etsin musiikit korviini ja kohtaus unohtui. Ensimmäistä kertaa ikinä se loppui noin helposti, yleensä kohtaus loppuu vasta siihen, että nukahdan.

Koko selitykseni kuulostaa ihan hullulta, en vain osaa kuvailla sitä tunnetta mitenkään muuten. En saa ajatuksiani sanoiksi ja vihaan sitä. Minä, joka osaan aina kirjoittaa tunteeni paperille, en osaakaan enää. Ahdistavaa, ihan tosi ahdistavaa.