Ensimmäisen kevätpäivänä minä olen taas täällä luonasi

"Joskus on vain aika luovuttaa. Aika laskea irti ja antaa olla. Silti joka kerta kun näen kasvosi, muutama kyynel valuu poskelleni. Olen menettänyt niin monta ihmistä. Niin hirmu monta. Miksi sinutkin, miksi sinutkin rakas? 

Vaikka tiedän sen olevan sinun parhaaksesi, sattuu se päivä päivältä yhä enemmän. Jokainen aamu herätessäni katson, oletko laittanut viestiä. Sitten muistan, ettemme puhu enää. Jokainen ilta ennen valojen sammuttamista mietin, onko sinulla kaikki hyvin.

Lauri sanoo, että puhun sinusta paljon. Puhun muistoista ja hyvistä hetkistä kanssasi. Kerron lempisuklaastasi ja kerron kuinka humalassa piirsit tussilla sydämen otsaani. Puhun siitä, kun viimeeksi saimme sovun aikaiseksi. Muistan aina sen mitä sanoit minulle silloin. 

"Mä oon niin pahoillani, että me oltiin näin kauan puhumatta." Se oli kuitenkin erilaista. Se oli niin erilaista, tunnen sen sydämessäni. Silloin meillä oli vielä mahdollisuus, mutta se oli viimeinen. Ja minä pilasin sen. 

Minua sattuu niin. 

En kuitenkaan ole katkera. Tämä oli tietoinen valinta, tämä oli minun valintani. Silti en voi lukea niitä viestejä. Sanoimme hyvästit viestillä, en edes saanut halata sinua viimeistä kertaa. En saanut nuuhkaista tukkaasi, en saanut sanoa sinun olevan tärkeä. Sanoin sen vain viestillä, eikä se ole sama. 

Muistan yhä puhelinnumerosi vaikka unissani. Tunnistan käsialasi ja tiedän jokaisen pienenkin yksityiskohdan sinusta. Muistan ovikoodin ja vanhan Habbo -hahmosi salasanan. Muistan numeron lankapuhelimeenne ja syntymäpäiväsi. Pyöräsi vara-avain on työpöytäni laatikossa ja vanhentuneet hedelmäaakkoset keittiön kaapissa. 

Ensimmäistä kertaa riitamme jälkeen selaan vanhaa valokuva-albumia. Lapsuusajan kuvia, muistoja kymmenen vuoden takaa. 

Minua sattuu."