It is better to burn out than to fade away

Kolmelta lauantai yönä hän makasi lattialla ja kirjoitti kirjettä. Kirjettä täysin tuntemattomille ihmisille, jotka kuitenkin jollakin kieroutuneella tavalla olivat kuin perhettä hänelle. Kyyneleitä silmissään hän yritti niin kovasti tuoda kaikki ne tunteet ulos. Hän tahtoi kirjoittaa vielä kerran niistä ihmisistä, jotka olivat hänelle tärkeämpiä kuin kukaan tai mikään. Hän tahtoi kiittää ja sanoa ne sanat, jotka silloin aikoinaan jäivät sanomatta. Vaikka ne ihmiset tuskin tulisivat koskaan lukemaan sitä kirjettä, eiväthän he millään kyenneet tietämään sen olemassa olosta, niin silti hän tahtoi kirjoittaa.

Ensimmäisenä hän kirjoitti isälleen. Hän kiitti siitä kasvatuksesta, jonka on saanut ja pyysi anteeksi. Hän muistutti, että kaikki johtuu hänestä itsestään, eikä kukaan olisi voinut enää muuttaa asioita. Hän muistutti, että kaikella on tarkoituksensa ja tavalliseen tapaansa laittoi tekstin loppuun sanat "mä rakastan sua, vaikka sä ootkin tollainen kusipää". Se oli sisäpiirin vitsi, isän ja tyttären välinen juttu.

Seuraavana hän kirjoitti pikkuveljelleen, upealle pienelle miehelle, joka oli hänelle kaikki kaikessa. Alkuun hän antoi muutaman elämänohjeen ja toivotti onnea. "Älä tee niin kuin minä teen, tee niin kuin minä sanon", hän kirjoitti loppuun. "Mä rakastan sua, pieni mies. Ikuisesti ja aina."

Äidilleen hän ei koskaan aikonut kirjoittaa, mutta siinä hetkessä se tuntui jollainlailla velvollisuudelta. Vaikka eihän äitikään ollut mitään velvollisuuksiaan hoitanut. Hän kuitenkin kirjoitti kaksi lausetta. "Vaikka sä pilasitkin kaiken, niin mä en ole katkera. Olet rakas."

Seuraavana vuorossa oli ystävä. Se yksi ja ainoa, se, joka ei ollut hänen rinnallaan enää. Miltei kaikki sanat oli jo sanottu, hyvästit jätetty jo riidan yhteydessä, mutta jotain hän tahtoi silti sanoa. "Harvaa ihmistä olen koskaan ihaillut yhtä paljon, kuin sua ihailen. Olen aina läsnä, vaikket näekään minua. Mä paskiainen roikun aina housun lahkeessa, enkä päästä milloinkaan irti. Mä rakastan sua."

Tähän väliin oli sopivaa kirjoittaa entiselle poikaystävälle. Miehelle, josta hän ei koskaan osannut laskea irti. "Mulla on vain yks neuvo sulle. Päästä irti siitä, missä sä nyt roikut. Sä kyllä tiedät mitä mä tarkoitan. Sä olet hyvä mies, ihan helvetin hyvä. Sun täytyy vaan nyt ottaa uus suunta. Ja älä luulekaan, että mä en vahtisi että sä teet niin. Oot tärkeä."

Miltei viimeisen sijan hän jätti rakkaalleen. Miehelle, joka jaksoi katsoa niin läheltä sitä jatkuvaa taistelua omaa itseään vastaan. Miehelle, joka kerta toisensa jälkeen juoksi perään ja pakotti jäämään. "Mä olen niin kiitollinen, että mä sain tutustua suhun. Ja mä olen niin pahoillani, että sä joudut kokemaan tämän taas. En ole ketään koskaan rakastanut sillä tavalla, kun minä sinua rakastin. En ketään koskaan. Eikä se rakkaus lopu tähän, vaan se kestää ikuisesti. Et sä musta eroon pääse."

Kirje alkoi olla lopussa. Muutaman sanan hän omisti niille, joita ei kirjeessä muuten mainittu. Lapsuuden ystäville ja sukulaisille lähinnä. Oman kappaleensa sai myös sähköposti ystävä, häntä vuoden nuorempi poika. Rohkaisevia sanoja, anteeksi pyyntöjä ja sellaista.

Viimeisiä sanoja hän harkitsi pitkään. Mikään ei tuntunut tarpeeksi merkitykselliseltä. Hänen luonteelleen tyypillistä olisi ollut kirjoittaa esimerkiksi "mä jätin kahdeksan miljoonan euron lottokupongin..." ja yllättäen paperi on revennyt juuri siitä kohdasta ja lause loppuu kesken. Toinen loistava ratkaisu olisi ollut kirjoittaa jotain todella hämmentävää, minkä merkitystä kukaan ei olisi koskaan selvittänyt, koska sitä merkitystä ei vain yksinkertaisesti ollut. Hän kuitenkin ajatteli jättää leikit leikkimättä ja kirjoitti jotain, joka oli edes hieman asiayhteyteen sopivaa.

"Olen elänyt elämääni täysillä, saavuttanut asioita, joita en koskaan uskonut saavuttavani. Olen ollut ihan hirmu ahdistunut, mutta samaan aikaan ihan äärettömän onnellinen. Nyt paristoni on kuitenkin kulunut loppuun ja kuten Kurt Cobain itsemurhaviestissään kertoo "It is better to burn out than to fade away".

Tässä tällainen sekava yöllinen pohdinta. En oikeastaan tiedä mistä koko ajatus lähti, sanat vain tulivat päästäni ja minun oli pakko kirjoittaa. Minustahan teksti kai pääasiassa kertoo, mutta en ole tappamassa itseäni, kuten teksti ehkä antaa ymmärtää. Mielikuvituksen tuotetta se on, kaikki on ihan hyvin. Tai no, ihan hyvin lienee turhan loistava ilmaisu, mutta ei tässä olla itseään vahingoittamassa, ei lainkaan.