Otsikko jonka nimi on otsikko

Ada on sekaisin, niin hirmu sekaisin. Kello on pian kaksi yöllä. Seitsemältä täytyy nousta, kahdeksalta täytyy olla koulussa. Enpä taida.

Rakas lyö luuria korvaan, voi miten paljon pelkäsinkään, että jokin on vialla taas. Mutta ei, hän on vain nukkumassa, eikä jaksa puhua. Laittoi sentään viestin, muuten olisin huolehtinut koko yön.

En sitten tiedä onko sillä niin väliä, että valvonko huolehtien siitä vai jostain muusta.

Tommillekin laitoin viestiä, mutta hän ei vastaa. Sen tiedän varmasti, ettei hän nuku, mutta hän ei vastaa ihan vain ilkeyttään. Tai ehkä hänellä on nainen. Saattaa olla. Ei, ei hän muuten olisi yrittänyt houkutella minua yökylään. Oli kuulemma ostanut kaakaotakin.

Kaakaota ihan minua varten. Voi miten rakastan kaakaota. Lempi siideriänikin oli kuulemma kaapissa, mutta sitä en olisi saanut. Hän tietää, että yksikin hörppy näissä lääkkeissä voi olla viimeinen hörppy ikinä. Ikinä, vihaan sitä sanaa. Tässä yhteydessä se kuitenkin toimii.

Lääkkeeni kuulemma lisäävät sosiaalisuutta ja vähentävät seksuaalisia haluja rajusti. Ensimmäisen vaikutuksen olen kyllä huomannut, toista en lainkaan. Tuleekohan minusta mykkä, jos kun joskus lopetan lääkityksen?

Muistin tänään, että juttelimme lääkäritätin kanssa korvaushoidosta. Muistin paljon muutakin, mitä en välttämättä olisi tahtonut muistaa. Mutta niin, palataan siihen lääkäriin vielä, nyt kun muistan jotain. Asia meni siis jotakuinkin niin, että lääkäri suunnittelee minulle kipulääkityksen, joka on miedompi kuin nykyinen ja jota otan tarvittaessa. Ensin minun kuitenkin täytyy päästä eroon nykyisistä lääkkeistäni ja se hoidetaan pienentämällä annosta hitaasti. Lisäksi osa lääkkeistä korvataan kai aluksi jollain muilla lääkkeillä. Hirmu mielenkiintoista, eikö?

Kaikenlisäksi se kuulostaa helpolta, ihan pala kakkua. Sitä se ei kuitenkaan ilmeisesti ole. Alhaisen painoni takia joudun käymään säännöllisesti tarkastuksissa ja verikokeissa. Yh, verta. Yh, neuloja. Sen lisäksi saan mennä juttelemaan jollekin kivalle tätille, jos haluan. Sanoin jo, että sedälle en puhu.

En oikeastaan tiedä miksi niin kammoksun miespsykologeja. Ne vain ovat jotenkin niin.. En tiedä. Sedälle en puhu.

Olen kuulemma hirmu pieni. Niin sanoi tuntematon täti tänään S-marketissa. Pituuteeni hän tuskin viittasi, vatsaan kai enemmänkin. Samaa sanoi Laurinkin viimeeksi kun näimme. Sängyssä vielä kaiken lisäksi. Juuri kun tuntui hyvältä, saan kommentin "onpa sun masu pieni tänään, milloin sä oot syöny viimeeksi?"

Nauroin. Ihan tosissaan, sitäkö hän miettii sängyssä? Milloin minä olen syönyt? Olisi nyt vielä kysynyt että mitä söin. Olisin kai sanonut että perunaa.

Olen kai vähän outo. Rakastan raakaa perunaa, leikkaan sitä veitsellä suikaleiksi ja nakerran. Peruna on kaveri. Voisin ottaa sitä huomenna evääksi, en syö koulussa kuitenkaan. Kuvittelen salaatin seassa olevan kuolleita sammakoita, luin aikoinaan iltapäivälehdestä niin käyneen. Leipään en koske, koska se oli kerran homeessa toiselta puolelta. Nirso minä kuulemma olen. Ei, valikoiva vain. Miksi syödä jos ei ole nälkä?

Tarkoitukseni oli lisätä teille pitkästä aikaa joku hieno kuva, mutta tässä on kaikki mihin nyt kykenen. Tietokoneeni julmuuden takia en saa sitä niin kuin olisin tahtonut ja oman laiskuuteni takia se on sama kuva mikä on ollut blogissa aiemminkin.

Se vain liittyy johonkin, joka palasi mieleeni juuri. Istuin tänään penkillä odottamassa bussia ja viereeni istui vanha mies. Hän katsoi minua pitkään päästä varpaisiin, tuijotti kuin hullua. Virnistin niin, että viimeistään siinä vaiheessa hän varmistui minun tosiaan olevan vajaamielinen. En oikeastaan tiedä miksi tein niin, en kai vain keksinyt mitään järkevämpääkään tapaa reagoida.

Kotiin mennessäni tosin ymmärsin, että ehkä hän vain etsi syytä silmieni värille. Ne ovat olleet ihan hirmu punaiset koko päivän, enkä edes ole itkenyt kauhean paljon tänään. Niillä vain on ollut huono päivä. Tai ehkä se johtuu liiallisesta valvomisesta. Siihenkin voi kuulemma kuolla, en tiennyt. Valvomiseen siis, ei punaisiin silmiin.

Luulen, että nyt on tosiaan aika laittaa tietokone kiinni ja yrittää nukkua tai edes tehdä jotain hivenen viisaampaa. Asia, mikä ihan kauhean paljon kiinnostaa minua on se, että lukeeko joku tosiaan näitä seko postauksiani? Tämäkin oli vain tällainen yöllinen sekava selostus ilman mitään aihetta. Joten kerro jooko, jooko rakas, jos luit loppuun asti. Kerro vaikka oliko tekstini ihan kauheaa kidutusta, tai kerro vaikka vain, että luit. 

Olen aina ihan tosi hämmentynyt, kun tilastot kertovat jonkun postauksen olevan viikon luetuin, mutta silti kukaan ei ole sanonut siitä mitään. Palkitkaa valtava aivotyöskentelyni jooko ja kertokaa jos luette näitä, etten ihan yksinäni juttele.

Ps. Nolottaa kertoa, mutta salaa olen ylpeä otsikostani. Se on ihan typerä hetken päähänpisto, mutta kuulostaa ainakin nyt hirmu jännältä, kun sitä hokee mielessään sata kertaa peräkkäin.